Kalastuspolitiikassa monia porsaanreikiä

Uhatut kalakannat ovat yksi Itämeren vakavimmista ympäristöongelmista. Turskakanta on romahtanut, silli on vähentynyt dramaattisesti ja useat muut tärkeät kalakannat ovat uhattuina. Kuinka tämä on mahdollista, kun samaan aikaan suuret joukot tutkijoita, virkamiehiä ja poliitikkoja analysoivat, toimittavat tietoja ja tekevät päätöksiä hallintosuunnitelmista ja vuosittaisista kalastuskiintiöistä? Vastaus on keskittyminen lyhyen aikavälin voittoihin ja järjestelmä, joka on passivoinut poliitikkoja vuosikymmenien ajan.

Nykyään poliitikot voivat helposti syyttää EU:n päätöksiä Brysselissä kalastuspolitiikan puutteista. Tämä johtuu siitä, että jäsenvaltiot ovat luovuttaneet päätökset kalastuslainsäädännöstä EU:n yhteiselle kalastuspolitiikalle CFP:lle (Common Fisheries Policy), jossa saaliit ja sosioekonomiset lähtökohdat ovat saaneet olla keskiössä.

Yhteistä kalastuspolitiikkaa säätelevät asetukset, jotka ovat etusijalla muihin säädöksiin, kuten meriympäristödirektiiviin ja lajiensuojeludirektiiviin, nähden. Tästä johtuen viranomaiset ja kansainväliset tahot voivat todeta raporteissaan, että kalakantojen ekologinen tila ei ole hyvä, mutta ympäristö- ja suojeludirektiivejä ylittävän kalastuspolitiikan takia toimenpiteitä ei tehdä.

Saaliit keskiössä

Kalastuspolitiikan perusongelma on, että lain mukaan tieteelliset mallit perustuvat siihen, että saatavilla oleva kala tulee kalastaa. Käsite on nimeltään Maximum Sustainable Yield (MSY). MSY:n mukaan tutkijoiden on ehdotettava kalastuskiintiöitä, vaikka kannat ovat suuressa vaarassa romahtaa tasolle, jolta ne eivät voi enää elpyä. Poliitikoilla on kaikki mahdollisuudet päättää pienemmistä saaliista kuin MSY:n suosittelee, mutta näin tapahtuu harvoin. Poliittinen vastustus kiintiöiden vähentämiselle on voimakasta. Tämä kävi ilmi esimerkiksi, kun entinen komissaari Karmenu Vella sanoi, ettei hän halunnut ”tappaa kaupallista kalastusta kalojen pelastamiseksi”.

CFP sisältää useita kuulemisvaiheita (katso kuva alla). Ruotsin Eurooppa-politiikan tutkimuslaitos (Sieps) kuvailee raportissaan, että sekä Ruotsissa että Tanskassa erityisintressit hallitsevat päätöksentekoprosessia. Kaupalliset kalastajajärjestöt ovat yliedustettuina, mikä johtaa siihen, että keskitytään kalastusmahdollisuuksiin eikä kestävään kalastukseen ja ympäristöön.

Tieteen taakse piiloudutaan

Kuten aiemmin mainittiin, tieteelliset suositukset perustuvat näennäisesti kestävään enimmäistuottoon. Ministerineuvoston määrittäessä saaliita huomautetaan usein, että ne ovat tieteellisten suositusten mukaisia. Vaikka EU:n ministerien päätökset ovat kestävän enimmäistuoton mukaisia, se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että tutkijat kannattaisivat näitä saalismääriä tai että elinkelpoiset kalakannat turvataan. Tiedettä käytetään laillistamaan päätökset, vaikka ympäristöriskit ovat suuret.

Kansallisesti politiikka voi myös käyttää tieteellisen näytön puutetta tekosyynä sille, ettei päätöksiä tarvitse tehdä, vaikka kaikki saatavilla oleva tieto osoittaisikin kalakantojen kannalta huolestuttavia merkkejä. CFP on selkeä siinä, että tieteellisen tiedon puutetta ei pitäisi käyttää tekosyynä lykätä tai pidättäytyä hallinnollisista toimista. Silti juuri näin usein tapahtuu.

Viittaukset tieteen puutteeseen ovat usein tosiasioiden piilottamista, sillä useimmissa tapauksissa politiikka asettaa kriteerit, joiden mukaan tiede raportoi.

Yksityiskohtiin keskitytään liikaa

On olemassa paljon mahdollisuuksia lykätä konkreettisia toimia. Kun kalastushallinto ei pysty tai halua puuttua laajamittaisen liikakalastuksen todellisiin ongelmiin, se on sen sijaan – politiikan tuella – päättänyt käsitellä pieniä symbolisia kysymyksiä. Ruotsissa puhutaan siitä, että pohjatroolaus tulisi kieltää, mutta vain suojelluilla merialueilla. Troolirajaa ehdotetaan siirrettäväksi kauemmaksi rannikosta, mutta ratkaisu on vasta koekäytössä Tukholman saaristossa. Pyydysten yksityiskohtiin tai sallitun saaliskoon määrittämiseen senttimetrin tarkkuudella panostetaan paljon. Tiedämme kuitenkin, että mikään näistä toimenpiteistä ei pelastanut turskaa Itämerellä, ja on olemassa vaara, että Itämeren kalastushallinto jatkaa edelleen niiden toimenpiteiden viivyttämistä, jotka suojelisivat tehokkaasti silliä ja silakkaa.

Ongelmana ei ole vain se, mihin toimenpiteisiin keskitytään, vaan myös miten toimenpiteitä toteutetaan. Kun poliitikot keskustelivat jyrkästi heikkenevän turskakannan suojelutoimenpiteistä, kalastajien ei-toivotun saaliin takaisinheittämiskiellosta tuli tärkeä aihe. EU:n kalastusministerit julkaisivat vuonna 2009 periaatelausunnon kieltoluonnoksen käyttöönotosta, ja sitä kuvailtiin suureksi menestykseksi. Kiellon piti tulla voimaan vuonna 2015, mutta valvontatoimenpiteet puuttuvat edelleen tänä päivänä.

On aika ottaa kaikki keinot käyttöön

Kantojen pienentyessä kalastus ja kalastushallinto ovat sopeutuneet tilanteeseen, ja yhä pienemmistä kannoista on tullut normi. Kun lajit pistetään ahtaalle, saaliit pienentyvät ja kalastuksen taloudellisuus heikkenee. Näin ollen kehitys on huono sekä ympäristön että kaupallisen kalastuksen kannalta. Siitä huolimatta tulevina vuosina painopiste on jatkossakin mahdollisimman suurissa saaliissa mahdollisimman vähäisellä (lyhyen aikavälin) negatiivisella taloudellisella vaikutuksella kaupalliseen kalastukseen.

Kun poliitikot todella haluavat saada aikaan muutosta jollakin alueella, he eivät epäröi käyttää kaikkia mahdollisia keinoja. Itämeren kalastuksen suhteen sen sijaan kaikki näyttävät olevan erityisen kiinnostuneita lykkäämään päätöksiä lisätutkimuksia ja tieteellistä näyttöä odotellessa. Totuus on, että päättäjät voivat tehdä paljon enemmän sekä nykyisen järjestelmän puitteissa että järjestelmän parantamiseksi. On epäilemättä aika ottaa kaikki keinot käyttöön Itämeren ympäristön parantamiseksi.